Lenkkeilen päivittäin koirien kanssa, pariinkin otteeseen. Melkein joka päivä kohtaan jonkun ihmisen, joka koskettaa isosti ja pienesti.

Tänään aamulla keräilin koirani jätöksiä tien reunasta, kun paikalle sattui joogakaverini. Voi sitä kehun määrää, jonka sain. "Kuinka upeaa kun keräilet koirien jätökset, hienoa ja kiitos". Olin ihan hämmentynyt , tietysti mielissäni, mutta mieleen tulivat ne lukemattomat kerrat, kun olen jättänyt kikkarat  "rikospaikalle". Noloa. Välillä mietin, onko tässä pakko kerätä, kun ei ole asutusta jne. Nyt en enää mieti.

Vähän matkaa kuljettiin ja perässä tuli nainen, joka saavutti meitä. Hän alkoi jo kauempaa kehua koiriani, kuinka hauskan näköisiä ne ovat kun taapertavat siinä peräkkäin. Kuljettiin taas samaa matkaa jonkin aikaa ja juttelin, kuinka vien mäyriksen huomenna trimmaukseen. "Hyvää trimmauskeikkaa" huikkasi hän lähtiessään eri tietä.

Eilen arviolta 9-10 vuotias koulupoika alkoi matkallaan kysellä koirieni rotuja ja nimiä. Juttelimme sitten niitä näitä, kunnes hän totesi, että "nyt täytyy mennä reippaasti ettei myöhästy". Huutelin hänelle perään vielä hyvät koulupäivät. Jonkin ajan kuluttua hän vielä kääntyi ja toivotti minullekkin hyvää päivän jatkoa.

Tuli hyvä mieli ja tunne, että suuremmat voimat tässä meitä ohjailee. Voi kun aina huomaisi pienetkin ilot, eikä pitäisi niitä itsestäänselvyyksinä.

DSC_7177-normal.jpg

Tämän löysin kirpparilta jokin aika sitten.